Olipa kerran oma tahto

Uhmaa on jo ilmassa. Opittua se ei vielä voi olla eli ihan sieltä omasta persoonasta lähtöisin. Tapahtui samana päivänä: Äiti luki soijamaidon kylkeä, Ella olisi halunnut purkin ja ei tietenkään saanut sitä. Alkoi kova itku ja huuto. Heli tuli käymään ja katseltiin siinä äitin kanssa yhtä talvitakin vetoketjua. Ella olisi halunnut vetoketjun suuhun, ei saanut, ja siitä syntyi kaamea itku. Mentiin vaateostoksille, Ella sai napattua kärryistään henkarin eikä suostunut päästämään irti, ei vaikka olisi saanut vastalahjaksi toisen henkarin. Laitettiin lattialle istumaan ja kokeiltiin josko olisi luovuttanut ja halunnut syliin, mutta ei. Siinä hän istua kökötti henkari tiukasti kummassakin kädessä. Päädyttiin tulokseen että irrotettiin vaate ja Ella sai tuoda henkarin kotiin. Henkarista ei myöskään haluttu luopua kun Ella piti kantaa sisään. Kädet kuitenkin piti irrottaa että valjaat saatiin käsistä pois..siitä taas naama mutruun ja itkua:( Että sellasta.

Ella on jo muutaman viikon ajan ottanut yhden tai pari askelta. Heli tuli katsomaan joku päivä meitä ja Ella tietenkin näytti miten sitä mennään. Vauhti vaan on ihan liian kova kävelyyn! Nousee seisomaan nopeasti ja kun on ottanut vauhdilla askeleen ollaankin jo maassa mullinmallin. Kerran mentiin suoraan nenälleen ja itkua ei tullut ollenkaan! Isi ei ole ollut paikalla todistamassa askeleita. Tällä viikolla kuitenkin kun isi tuli Lontoon työmatkalta Ellan piti näyttää monen monta kertaa kuinka temput tehdään. Aika hassu tyttö konttaa hurjaa vauhtia eteenpäin, kääntyy niin että on kasvot aikuisiin päin (katsokaa!) nousee ylös ja ottaa askeleen. On niin iloinen kun voi näyttää temppunsa.

Ella poseeraa nuken kanssa... nukke on niin iso, että Ella hädin tuskin jaksaa sitä nostaa. Välillä Ella tulee mustasukkaiseksi, jos nukelle antaa kiusallaan enemmän huomiota. Ei taida neiti vielä ymmärtää, että kyseessä ei ole kilpailija :)